Urheilutoimittajain Liitto täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Suomalainen urheilujournalismi on yhä voimissaan, mutta urheilutoimittajien työ on kokenut vuosikymmenten saatossa melkoisen muutoksen digitalisaation myötä. Liiton syntyaikoja muistellaan alla olevassa tekstissä otteilla Amatöörejä ja moniosaajia -historiikista.
Perustamispäivää ei tiedetä
Ensimmäinen suomalainen urheilutoimittaja on saatu paikallistettua jo niinkin varhaiseen aikaan kuin vuoteen 1881, mutta oman yhdistyksen ammattikuntamme sai vasta 50 vuotta myöhemmin.
Vuonna 1898 perustetun Suomen Urheilulehden silloinen päätoimittaja Lauri ”Tahko” Pihkala osallistui Ruotsin Urheilutoimittajain Kerhon Tukholmassa 1923 järjestämään urheilutoimittajien kansainväliseen kokoukseen, mutta oman kotimaisen kattoyhdistyksen perustamiseen ei Pihkalan sen paremmin kuin muidenkaan ajan aktiivien into vielä riittänyt.
Pihkala oli itse asiassa mukana myös Pariisissa 1924 olympialaisten yhteydessä järjestetyssä AIPS:n (Association Internationale de la Presse Sportive) perustavassa kokouksessa. Suomi jopa mainitaan kansainvälisen liiton perustamiskirjassa yhtenä 29 mukana olleesta maasta. AIPS:n jäseneksi Suomi liittyi virallisesti kuitenkin vasta 1951.
Ensimmäisenä suomalaisten urheilutoimittajien oman kerhon perustamisen tarpeen toi paperille asti ruotsinkielisen Idrottsbladetin joulukuun 19. päivän numerossa 1930 Henning ”Repo” Relander.
Suomennettuna Relanderin teksti kuului seuraavasti: ”Joka tapauksessa haluan toivottaa kunnioitetuille kollegoilleni, taistelutovereilleni ja muillekin hyvää joulua. Nyt on paikallaan meidän kollegojen ja kilpailijoiden Helsingissä ainakin joulunpyhinä pitää tauko tilauskilpailussa ja sillä aikaa omistautua enemmän henkiseen mietiskelyn ja harkintaan. Pohtikaamme vakavasti aikaisemmin jo ajankohtaiseksi tullutta urheilutoimittajien kerhoa.”
Asiasta oli todellakin keskusteltu jo aikaisemmin, kuten Relander viittasi. Liiton ensimmäinen puheenjohtaja ja samalla myös jäsen numero 1, Martti Jukola, on muistellut, että ammattikunnan odotettiin saavan järjestäytymisen myötä suuren yleisön silmissä enemmän arvovaltaa ja samalla voitaisiin paremmin ajaa omia etuja, puhumattakaan siitä, että henkilökohtainen kosketus tällaisessa yhtymässä antaisi enemmän voimaa ja tehoa sekä toverilliselle että ammatilliselle yhteistoiminnalle.
Jukolan muisteluiden mukaan Urheilutoimittajain Kerhon perustava kokous olisi järjestetty tammikuussa 1931, mutta tästä ei ole olemassa luotettavaa tietoa. Kerhon alkuvuosien pöytäkirjat ja muut dokumentit nimittäin tuhoutuivat Neuvostoliiton pommituksissa sodan aikana. Arkistoja säilytettiin silloisen sihteerin Matti Ollilan kotona, joka tuhoutui pommituksissa täydellisesti. Ollila itse sai surmansa Itä-Karjalassa 9. elokuuta 1941, kun häntä kuljettanut auto joutui desanttien väijytykseen.
Antti O. Arposen tutkimusten mukaan tammikuuta varmempi perustamisajankohta olisi ollut 17. elokuuta samana vuonna mestaripainija Onni Pellisen omistamassa ravintola Kairossa. Yhdistysrekisterille lokakuussa 1931 jätetyssä ilmoituksessa puolestaan sanotaan seuraavaa:
”Syyskuun 4. pnä 1931 olemme päättäneet perustaa Urheilutoimittajien Kerhon (uk), Sportjournalisternas Klubb (sk), jonka rekisteröimistä kunnioittaen anomme, myötäliittäen kerhomme säännöt. Helsingissä 30. 9. 1931 Martti Jukola, puheenjohtaja, Tauno Tattari, sihteeri, E. Mannelin, rahastonhoitaja.”
Säännöt uudelle yhdistykselle pohjautuivat Tukholman vastaavan yhdistyksen sääntöihin. Martti Jukolan muistaman mukaan niitä olisivat olleet hänen itsensä ja Henning Relanderin lisäksi rustaamassa muun muassa Väinö Kaarna, Einari Mannerla (Mannelin), Bebe Sjöström ja Tauno Tattari.
Alexander Hintze oli ensimmäinen
Jo aiemmin oli perustettu toimittajien keilailuseura, joka sai nimekseen Neekerit. Nykypäivänä hyvinkin arveluttava nimitys juonsi juurensa tavasta kutsua toimittajia lehtineekereiksi näiden painomusteen takia useinkin hyvin tummanpuhuvien kasvojen vuoksi.
Ruotsissa käytettiin yleisesti tuohon aikaan termiä tidningsneger ja Virossa puolestaan leheneeger. Urheilutoimittajain Kerhon perustamiskirjan allekirjoittivat Martti Henrik Jukola (syntynyt 1900 – kuollut 1952), Tauno Tattari (1907–1936) sekä Einar Alfred Mannelin (1899–1951). Muistitietojen mukaan perustavassa kokouksessa oli paikalla 16 urheilutoimittajaa.
Merkittävää oli, että ammattikunnan ensimmäisten rekisteröityjen jäsenten keski-ikä oli alle 30 vuotta. Lähes kaikilla oli huippu-urheilutausta, ja hyvin monet olivat ajan hengen mukaan vahvasti mukana myös urheilun järjestötyössä.
Helsingin Urheilutoimittajain Kerhosta tuli valtakunnallinen Urheilutoimittajain Liitto (Sportjournalisternas Förbund) virallisesti vuosikokouksessa 1952. Samalla urheilutoimittajat jaettiin A- ja B-jäseniin. A-jäseniksi pääsivät vain urheilutoimittajan ammatista pääasiallisen tulonsa saavat, Suomen Sanomalehtimiesliiton jäsenkelpoisuusvaatimukset täyttävät toimittajat. B-jäseniä olivat puolestaan urheiluosastojen vakinaiset avustajat, jotka olivat toimineet alalla vähintään kolme vuotta ja joita osaston vastaava toimittaja oli jäseneksi suositellut. B-jäsenyyden kriteerit täyttivät myös ansioituneet urheilumiehet, jotka asemansa ja kirjoittelunsa ansiosta katsotaan jäseniksi sopiviksi.
Urheilutoimittajain Kerhon tarkka perustamispäivä jäänee ikuisesti vähintäänkin hienoisen hämärän peittoon, mutta maamme ensimmäisen urheilutoimittajan nimi on sen sijaan varmasti tiedossa. Hän oli Alexander Hintze, joka perusti yhdessä Mikko Mexmontanin kanssa Sporten-nimisen lehden vuonna 1881. Professori Helge Nygren kutsui Hintzeä sekä ”suomalaisen urheilutoiminnan isäksi” että ”suomalaisen urheilulehdistön isäksi”.
Juhlakäristyksestä Fair Play -lehdeksi
Suomalaisten urheilutoimittajien ensimmäinen oma julkaisu, Urheiluneekerin juhlakäristys, ilmestyi vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1951 eli Kerhon 20-vuotisen toiminnan kunniaksi. Sen toimittajat olivat Eino Jäntti ja Jaakko Kahila. Kirjoittajia oli kaikkiaan 48 ja aikakausilehtikokoisen, 88-sivuisen julkaisun kansikuvan piirsi Arvo ”Tiikeri” Tigerstedt.
Juhlakäristystä kehuttiin journalistisesti hyväksi tekeleeksi, mutta sen markkinointi oli pettymys. Lehden talous oli lopulta miinusmerkkinen.
Juhlakäristys johti myös ensimmäiseen Kerhosta erottamiseen, kun Runar Hällsten ei toistuvista kehotuksista huolimatta koskaan palauttanut lehden myynnistä saamiaan rahoja. Tiedotuslehteä jäsenistölle alettiin julkaista 1950-luvun alussa, mutta oman Fair Play -lehden julkaisemissa oli ongelmia alusta lähtien. Yksi suurimmista ongelmista oli raha, sillä useamman lehden monistaminen ja jakaminen vuodessa ei ollut halpaa puuhaa.
Vilkkain ilmestymisvuosi oli 1958, jolloin monisteita tehtiin peräti 12 kappaletta eli yksi jokaiselle kuukaudelle. Kyseisenä vuonna, tarkalleen 29. lokakuuta 1958, julkaistiin lehdessä numero 11/58 myös historian ensimmäinen kuva, jossa oli kuvattu urheilutoimittajia syyskursseillaan Hevossalmella 8.–10. syyskuuta 1958.
1960-luvun alussa jäsenlehti ilmestyi edelleen monisteena. Sen painattamisesta virisi keskustelu ensimmäisen kerran talvella 1964, mutta taloudellisista syistä päätettiin pysyä monistelinjalla.
Uudelleen painattaminen nousi esiin keväällä 1968. Johtokunta valitsi tuolloin Fair Playn päätoimittajaksi liiton puheenjohtaja Stig Häggblomin ja toimitusneuvostoon lisäksi Matti Salmenkylän ja Pentti Vuorion. Lehden toimitussihteeriksi tuli suunnistusmies Pekka Oksala.
Fair Play 1/1968 ilmestyi keväällä 1968 painettuna, mutta seuraavat viisi numeroa hoidettiin taas monisteina. Vuonna 1969 ilmestyi kaksi painettua numeroa, ja mukana oli niin liiton tiedotteita kuin artikkeleitakin. Tavoite oli neljän lehden julkaiseminen vuoden aikana, mutta se ei onnistunut. Fair Playn lisäksi liiton toimisto lähetti jäsenille vuoden aikana kymmenen kiertokirjettä.
Lehden päätoimittajana 1969 oli liiton silloinen puheenjohtaja Pentti Vuorio ja toimittajana liiton asiamies Voitto Raatikainen.
– Fair Playn uusi askel oli alkuun sikäli helppo, että me olimme Raatikaisen Voden kanssa töissäkin samassa paikassa eli Urheilun Kuva-Aitassa, Vuorio muistaa.
Lehden talouden pönkittämiseksi tehtiin vuonna 1970 sopimus T:mi Mainosmerkin kanssa. Sopimuksen mukaan Mainosmerkki kustantaisi neljä Fair Play -lehteä vuodessa ja liitto puolestaan vastaisi lehtien sisällöstä. Liiton sovittiin saavan jokaisesta lehdestä tuhannen markan korvauksen. Vuonna 1970 ilmestyi kolme A5-kokoista lehteä, ja vuoden viimeinen numero saatiin ulos tammikuussa 1971 yhdessä sen vuoden ensimmäisen lehden kanssa. Sopimusta ei enää uusittu vuodeksi 1971.
Vuoden 1972 tiedotus hoitui kiertokirjeillä. Hallitus suunnitteli lehden toimittamista vuorotellen eri paikalliskerhojen toimesta, mutta hanke ei koskaan edennyt alkua pidemmälle. Hallitus itse sai aikaiseksi yhden lehden. Toimintakertomuksessa asiasta todettiin, että esteenä olivat kustannukset ja toimitustekniset syyt.
Ensimmäinen päivä maaliskuuta 1971 pitämässään kokouksessa hallitus totesi komeasti, että lehden säännöllistä ilmestymistä pidetään välttämättömänä. Syksyn 1972 jälkeen lehti vaipui kuitenkin ruususen uneen peräti 12 vuodeksi.
– Into lehden tekemiseen loppui yllättävänkin äkkiä. Vode ei jaksanut enää, ja kun minuakaan ei oikein kauheasti kiinnostanut, niin lehteä tuli laiminlyötyä, Pentti Vuorio myöntää.
Matti Salmenkylän puheenjohtajakaudella lehti ei ilmestynyt käytännössä kertaakaan.
– En osaa vieläkään sanoa aukotonta syytä siihen, miksi lehteä ei julkaistu. Merkittävin tekijä oli kuitenkin liiton rahapula, ja lehti loppui, kun sopivaa ilmoitusten hankkijaa ei löytynyt. Hallituksessa tehtiin selkeä päätös lopettamisesta, ja sen jälkeen asiasta ei enää keskusteltu, Salmenkylän kaudella asiamiehenä toiminut Kauko-Aatos Leväaho selvittää.
– Liiton tiedotustoiminta hoidettiin siihen aikaan kiertokirjeillä, mikä oli paitsi helppo myös halpa tapa. Sihteerini Veikkauksessa hoiti nimittäin niiden postittamisen, ja Veikkaus maksoi niin postimaksut kuin paperin ja kirjekuoretkin. Veikkauksella oli suuri intressi siihen, että yhtiöllä oli hyvä suhde urheilutoimittajiin. Tästä syystä esimieheni Kallio Kotkas ja Jukka Uunila eivät koskaan puuttuneet käytäntöön, näkee Leväaho.
Vuosi 1981 teki oman lehden ilmestymiseen poikkeuksen, kun Helsingin Urheilutoimittajat toimitti Fair Playn liiton 50-vuotisjuhlien kunniaksi. Lehden päätoimittaja oli Timo Järviö ja toimitussihteerit Paul Lemström sekä Reetta Meriläinen. Järviö ja Lemström nousivat sittemmin molemmat liiton puheenjohtajiksi ja Meriläisestä tuli Helsingin Sanomien päätoimittaja.
Seuraavan kerran Fair Play ilmestyi vasta vuonna 1984, kun liiton johdossa oli jo Göran Wallén.
– Olin jossain vaiheessa luvannut, että lehti alkaa ilmestyä uudelleen, ja lupauksista täytyy pitää kiinni. Alku oli kieltämättä aika vaatimaton, mutta tärkeintä oli se, että jäsenillä ja liitolla oli sentään jokin yhteinen kanava.
– Minusta oli ongelma, että lehti ilmestyi niin harvoin. Se esti järkevän polemiikin ja debatin käymisen lehden palstoilla, Wallén mietti.
Urheilutoimittajain liiton pääsihteeri.
