Karkkilassa pikkupoikana 1960- ja 70-luvuilla minulla oli unelma. Että joskus pääsisin paikan päälle olympiakisoihin. Nyt, 62-vuotiaana, unelmani on käynyt toteen 17 kertaa. Kun vuodesta 1992 ja eteenpäin olen saanut olla peräti 17 kertaa on location olykisoissa. 15 kertaa toimittajana, selostajana, juontajana, haastattelijana… ja nyt kaksi viimeisintä olympiakeikkaa paikan päällä Pariisissa ja Milanossa matkanjohtohommissa. Olen saanut kokea olympiakisat sekä Yle Svenskan, Yle Urheilun, TV5:n, Discoveryn, Eurosportin että Elämys Groupin alaisuudessa.
Näitten reilun 30 vuoden aikana olen myös huomannut että vaikka mitalitaulukotkin ovat tärkeitä ja kiinnostavia, niin kaikkein eniten minulle on jäänyt mieleen ja antanut ihmisten kohtaamiset. Niin ilon hetkinä kuin surun hetkinä. Vahvasti mielessäni ovat monet kansainväliset starat, mutta toki ehkä eniten monet meidän sinivalkoiset urheilijat: Jani Sievinen, Heli Rantanen, Mika Myllylä, Arsi Harju, Satu Mäkelä-Nummela, Teemu Selänne, Mira Potkonen, Iivo Niskanen jne jne.
Urheilun kautta saamani ihmiskohtaamiset ovat sitä vahvinta muistijälkeä, vaikka toki myös voitot ja mitalit ja hehkutukset ovat osa minääni. Nyt kun olen 7 597 tuntia radiossa ja televisiossa paasannut. Mitalitaulukot ovat myös aina minua numerofriikkiä kiinnostaneet. Esimerkiksi se tosiasia että Suomen 37 mitalia Pariisin kesäkisoissa 1924 sadassa vuodessa väheni nollaan mitaliin Pariisissa 2024.
Nyt näiden MilanoCortinan olykisojen jälkimainingeissa olen paljon miettinyt tekemääni Sportmagasinet 30 min kokonaisuutta 2010. Kun Suomeen oli perustettu uusi Huippu-urheilun Muutosryhmä, joka asetti tavoitteeksi että Suomi olisi paras Skandinavian maa olympiakisoissa vuonna 2020.
No. Nyt katselen MilanoCortinan kisojen mitalitaulukkoa noin Pohjoismaalaisin silmin. Norja 18 kultaa – 12 hopeaa – 11 pronssia = 41 mitalia. Ruotsi 8 kultaa – 6 hopeaa – 4 pronssia = 18 mitalia. Ja Suomi 0 kultaa – 1 hopea – 5 pronssia = 6 mitalia.
Ja jos tähän vielä lisätään myös Pariisin 2024 kesäkisojen mitalit, jotta saadaan koko olympiadi kasaan numerot ovat Pohjoismaalaisittain Norja 49 mitalia, Ruotsi 29 mitalia, Tanska 10 mitalia, Suomi nämä MilanoCortinan 6 mitskua… Joten, paras Pohjoismaa… Nojuu…
Sitten sitä vähän miettii miksi tilanne tämä? Miksi mitalitaulukko meille näin tyly? Onko kyse rahasta? Norjalla sitä paaaaaaaaljon enemmän kuin meillä. Ruotsillakin enemmän… Vai onko Suomesta vaan kertakaikkiaan tullut palloilumaa? Joukkueurheilumaa? Jossa nuoret hakeutuvat jääkiekon, jalkapallon, koripallon, lentopallon, salibandyn pariin…? Vai onko Bobi Wallenius oikeassa, kun hän Ylen AamuTV:n Jälkihiessä ottaa puheeksi maaseudun alasajon Suomessa…? Että kun keihäänheittäjät tulevat Pihtiputaalta, painijat Nurmosta, hiihtäjät Vieremältä niin…?
Omassa kehossani toki palaa Kiitollisuuden tuli. Kun tosiaan olen saanut unelmani 17 kertaa kokea ihan paikan päällä. Olympiatulen, Rauhan tulen, kupeessa. Vahvoja muistoja on monia. Satoja. Tuhansia. Vahvin ehkä kun minulla oli ilo ja kunnia, yhtenä neljästä suomalaisesta, saada juoksuttaa olympiatulta 2018 Pyeongchangin kisojen alla Söulin katukuvassa. Silloin urheilun yhdistävä voima tuntui niin vahvasti joka solussani, etten tiedä miten sitä muuten kuvailla kuin espanjalaisen laulun sanoin: ”Gracias a la vida” – ”Elämälle kiitos” – urheiluelämälle kiitos!
Kaj Kunnas
